Ohi on.

Hymy levisi huulilleni, kun kävelin tänään ulos liikuntasalista, elämäni viimeisistä kirjoituksista. Kolmen vuoden uurastus lusmuilu on ohi. Huojentavaa.

Lukiourani huipentui siihen, kun avasin taulukkokirjan heti kokeen alussa. Selasin kirjan läpi ja löysin sieltä enemmän tietoa, kuin osasin kuvitellakaan. Saan kiittää Maolia jos saan arvosanaksi muun kuin Improbaturin

En ole ennen huomannut, miten hiljaista salissa on kirjoitusten aikana. Tänään  oli aikaa kiinnittää huomiota kaikkeen epäoleelliseen. Siihen, miten ihmiset heiluttavat jalkojaan, avaavat varovaisesti pakattuja eväitään, naputtelevat kynää ja kääntelevät päätään huvittavasti. Siihen, miten keskittyneesti salillinen kokelaita laskee matematiikkaa. Antavat kaikkensa.

Hymyilyttää. Ohi on. Voin taas hyvillä mielin matkustaa minne tahansa kirjojen kautta. Saan aloittaa leikekirjan tekemisen ilman tunnontuskia siitä, että pitäisi opiskella. Mä oon lomalla nyt, ja aion nauttia. 

 
Ai niin, viiden päivän sairaalareissun jälkeen alkaa arvostaa omaa sänkyä. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen nukkuessani omassa sängyssäni, omissa lakanoissani, omalla huonolla tyynylläni. Luksusta.